Monet tuntevat innovaatiosuppilon periaatteen. Lyhyesti ilmaisten se antaa jonkinmoista osviittaa siitä, kuinka ideat jalostuvat kaupallistettaviksi tuotteiksi ja kuinka paljon karsintaa tapahtuu.

Innovaatiosuppilo

Innovaatiosuppilo

Suppilossa esitetettyjen lukujen osalta siteeraan Schillingiä [1]. Ne ovat vain  suuntaa antavia, lisäksi olen melkoisen varma noin kirkkaasti mutu-tuntuman pohjalta, että kansalliset ja muutkin viiteryhmiin liittyvät seikat vaikuttavat asiaan melkoisen paljon.

Suomessa esimerkiksi väitän tuon “vapailla innovaatiomarkkinoilla” esiintyvän idea/ esitetty idea -suhteen olevan huonompi kuin monessa muussa maassa. Ei sillä, että ideat olisivat jotenkin huonompia, mutta usein aiheetontakin itsekritiikkiä tältä kansalta ei tunnu puuttuvan. Perstaskuihin jää sellaista materiaalia, josta muualla tehdään bisnestä. Yksilösuorittajia tosin etenkin tästä lajista löytyy. Yritysten sisällä asia on paremmassa hallussa, osin siksi, että tätä yleensä tuetaan kullekin yritykselle ominaisella tavalla ja vakavuusasteella. Toisekseen ideoiden esittäjäjoukko on valikoituneempi. Kun ideoita esitetään, ne ovat jo kohtuullisen varteenotettavia.

.

Ideoiden tuotteistusketjussa ongelmia

Kansantalous kaipaa kuitenkin lisää ideoita ja lisäää yrittäjiä niiden pohjalta. Tähän julkinen valta yrittää pullean sormensa tuupata ja myös jokunen yrityskin. Nokia on jakanut ylijäämäideoitaan yrityksille hyödynnettäväksi, tosin kohdennetusti alueittain ja yrityksittäin, eikä niinkään tasapuolisuusperiaatteella. Valtion suunnasta liiketoiminnan käynnistämistä ja eri asteen selvityksiä tuetaan kyllä muutaman instanssin voimin ja tarjolla on sekä avustuksia että lainoja, yleensä sekaisin kumpaaakin. Kun idea alkaa olla hyödyntämiskypsä, pelikentälle saapuvat pääomasijoittajat, jotka tarjoavat liiketoimintaan rahaa, mutta vastineeksi haukkaavat yleensä melko mehevän siivun yrityksestä.

Homma ei kuitenkaan toimi kovinkaan optimaalisesti. Suppilon alkupäässä ideoita saadaan kyllä, tosin vähimmäkseen, ja valtion instanssit tukevat byrokraattisen kvantittuneilla summilla asiaa alkuun, jos aiheelliseksi nähdään. Loppupäässä sijoittajat sijoittavat ja istuvat hallituksissa, mutta näiden vaiheiden väliltä tuntuu puuttuvan melkoisen oleellinen elementti.

Monesti ideoijilla on melkoisen hauskaa kehitellä ideoitaan, mutta valitettavan usein monestakaan ei oikein ole kaupallistajaksi ja liiketoiminnan toteuttajaksi. Intoa useimmiten piisaa, mutta kokemus ja koulutus saattaa olla hiukan hakusassa. Siellä toisessa päässä taas on kyllä näkemystä ja kokemusta. Sen sijaan toteuttamisen oletetaan tulevan muualta, jos ei nyt sitten aivan erityisen tuottoisa bisnes ole kehkeytymässä, jolloin vetovastuuseen etsitään ns. kovempia luita. Mikä ei aina idean isää miellytä.

Suppilon keskiväli on täynnä raakaa työtä, itkua ja hammasten kiristystä. Siksi sinne ei halukkaita ja kyvykkäitä lähtijöitä yleensä ulkopuolelta juuri ole. Varsinkin kun hommasta usein puuttuu maksaja ennen kuin sijoittajat kiinnostuvat tai tulorahoitus alkaa kassassa näkymään.  Julkinen valtakaan ei voi olla kokoajan tukemassa. Tämä on usein sitä vaihetta, jossa yksinäinen yrittäjä puuhaa vuosikausia asiaansa edistäen.

Nykyiset organisoidummat innovaationkehitysmallit alkavat perustua enimmäkseen ajatukseen, jossa palkkaa ei makseta, saadaan vain erilaisia optioita tulevaisuuden mahdolliseen tuottoon. Monta mäkeä on kiivettävä, että nähdään sinne seuraavalle mäelle ja jossain vaiheessa, vasta melkoisten selvittelyjen jälkeen nähdään, onko idealla kaupallista potentiaalia.

Jos nyt innovaatiosuppilon lukuja tarkastellen perustetaan se alustava projekti, sillä on kylmän matemaattisesti 1/125 mahdollisuudet päätyä kaupalliseksi tuotteeksi. Yrittäjät ottavat riskejä, mutta kuinka realistista on ajatella, että tässä vaiheessa saadaan kokenut ja kyvykäs vetäjä pelkällä optiolla mukaan, kun onnistumistodennäköisyys on alle prosentin? Tällä todennäköisyydellä ei myöskään rahoittajat aiheesta kiinnostu. Toki pitää ottaa huomioon, että ideat ovat erilaisia ja osa erottuu edukseen jo aikaisemmassakin vaiheessa. Iso osa on kuitenkin sen verran “tavallisia”, että niiden potentiaalia ei kerta kaikkiaan alussa tiedetä.

.

Miten innovaatioyrittäjyyttä edistetään?

Prosenttilukua on syytä muuttaa kiinnostavammaksi ja se tapahtuu käytännössä tutkimalla tuote- ja markkinapotentiaali sekä bisneslogiikka mahdollisimman pitkälle jo ennen vetäjän ja/tai rahoittajan havittelua.

Uskomatonta, mutta totta. Suorastaan mullistavaa. Käytännössähän tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta jostakin syystä homma useimmmiten “tökkää” siihen, että on kehityskelpoinen idea, ainakin vielä tässä vaiheessa kehityskelpoinen, mutta ei käytännössä päästä eteenpäin sen kanssa. Ei tiedetä löytyykö hommalle maksavat asiakkaat eikä osata oikein sitä selvittää. Herran tähden, siinähän joutuu lisäksi keskustelemaan asiakkaiden kanssa, käymään kauppaa! Ja se, jos mikä, on monelle kauhistus.

Pitäisi päästä vähintään tuonne suppilossa esitetyn kehitysohjelman tasolle, jolloin mennään jossakin 25% onnistumistodennäköisyydessä. Sekään ei vielä ole paljon.

Pääomasijoittajat saavat kyllä monenlaisia ideanikkareita porteilleen hakemaan rahoitusta. Niistä  ei taida juuri puutetta olla, mutta sen sijaan puute on toteuttajista, eli juuri näistä kokeneista liiketoiminnan vetäjistä ja kehittäjistä. Pula ei tarkoita siis sitä, etteikö näitä olisi. Päinvastoin, maassa on yllin kyllin YT-neuvoitteluiden jäljiltä kyvykästäkin kaveria, jotka vaan odottavat tilaisuuttaan. Ja odottamiseksi se tämäntyyppisen hankkeen osalta jääkin, jos onnistumistodennäköisyydet ovat alle 1 % Näillä kun on prosenttilaskukin hallussa.

Hankkeiden tulee olla pitemmällä tässä vaiheessa. Tuote on vietävä konseptiin ja testattava markkinoiden halu ostaa sitä.  Markkinatutkimus on hoidettava mahdollisimman kustannustehokkaasti  sille tasolle, että voidaan jollakin järjellisellä riskeillä mennä asiassa eteenpäin.

Parantainen [2] esittää ketterän tuotteistusmallinsa jakautuvan kahteen osaan: Lupausvaihe on eräänlainen “myyntituotteistus”, jossa tuote määritellään niin pitkälle, että sitä voidaaan myydä. Jos ja toivottavasti kun asiakas sen ostaa, tehdään varsinainen “tuotantotuotteistus”. Malli on suunniteltu palveluille, mutta miksei sitä voisi hyvin pitkälle soveltaa myös fyysisiinkin tuotteisiin? Joka tapauksessa se mitä ajan takaa on, että siinä missä Jari ajaa “myyntituotteistuksella” palvelun markkinoille aikaisessa vaiheessa ja testaa siten miten sitä ostettaisiin, fyysisemmillä tuotteilla on paikallaan tehdä suunnilleen vastaavin periaattein kuitenkin ketterä markkinatutkimus ensin, koska fyysisten tuotteiden aikaansaamisen prosessit vaaativat yleensä enemmän pääomia ja siten etenkin aloittavan yrittäjän tapauksessa varmuuden on oltava (paljon) suurempi ennen lanseerausta. Jarin ketterä tuotteistus on hyvä idea ja konsepti ja pienin säädöin sopii myös tuotemaailmaan.

Summa summarum: Jos tuoideayrittäjyyttä halutaan julkisen vallan taholta tukea, on  aivan alussa hyväksi todetun idean kanssa päästävä mahdollisimman syvälle suppilossa kustannustehokkaasti aina siihen vaiheeseen, että homma alkaa kiinnostamaan niitä, jotka rahoittavat ja niitä, jotka tälläisiä kokonaisprojekteja ja -prosesseja pystyvät ajamaan/kehittämään. Rahaa kentälle suunnataan jo nyt, mutta kohdistusta voisi joustavoittaa. Voisi olla monelle tulevaisuuden vetäjällekin hiukkasen mielekkäämpi vaihtoehto kuin tällä hetkellä ajettavat mallit, jotka pääsääntöisesti perustuvat siihen, että kasataan työpaikkansa menettäneet tiimiksi työttömyyskorvauksen suuruisilla tuloilla aloittelemaan jopa tuolta 1% todennäköisyyksistä. Ja joihin siltikin saadaan palamaan julkista rahaa.

Jos taas ei tueta, idean isän on päästävä omin neuvoin samaan pisteeseen. Aika monelta ei onnistu.

Lopuksi mainittakoon vielä yksi aika erikoinen piirre näissä erilaisissa yhteiskunnallisissa aloittaville yrittäjille suunnatuissa palveluissa ja tukimuodoissa: Ne olettavat, että yrittäjä ei pääsääntöisesti osaa mitään. Rahoitus suunnataan pääasiassa ulkopuolisten palveluiden ostoon. Jos kuitenkin sattuu kohdalle se yrittäjä, jolla on kokemus ja tieto tehdä vaadittavat toimenpiteet itse ja kysymys on ainoastaa alkuvaiheen rahoituksesta, se ei enää niinkään onnistukaan. Tosin aloittavissa (innovaatio-)yrittäjissä näitä kokonaisosaajia harvemmin on.

Sama oletus tuntuu toimivan tuolla työllisyyden (työttömyyden?) hoidon puolella: Oletetaan, että työttömät eivät osaa, pysty, eivätkä viitsi mitään ja yhteiskunnan tuet suunnataan ostorahana pääasiassa erilaisia palveluita tarjoaville tahoille. Työttömiä puolestaan oma-aloitteisuudesta käytännössä rangaistaan.

Olisiko kuitenkin aivan aluksi kaikessa työntekemiseen,  yrittäjyyteen- ja innovaatiohin liittyvässä ajattelussa ja politiikassa syytä  muuttaa ajattelun peruslähtökohtia? Suomi ei ole kovin kehuttavasti tällä saralla kansainvälisessä vertailussa pärjännyt, ainakin mitä tulee lopputulokseen, eli mitä näin kansainomaisesti sanotttuna kullekin osapuolelle jää koko hommasta käteen.

__________________________

[1] Schilling, Melissa, A. (2008) Strategic Management of Technological Innovation. 2nd ed. New York: McGraw-Hill. 313 p

[2] Parantainen,  Jari.  2007.  Tuotteistaminen  –  rakenna  palvelusta  tuote  10  päivässä.  3.  painos. Talentum Media Oy, Hämeenlinna, 290 s.